Kotikylä 2030

_{Taiteilijan näkemys tulevasta Iisalmen Ahmonkylästä Anni-Marja Ervasti 1985}

1970 – 2030 Monitoimitilasta Kotikylään

Valmistelin Monitoimitila-konseptia[1] Helsingin teknillisessä korkeakoulussa 1980-luvun alussa.  Silloinen monitoimitila edusti vaihtoehtoa ja välimuotoa yksipuoliselle, massiiviselle lähiölle ja toisaalta perinteisille maatiloille. Viimemainitut olivat vähentyneet ensimmäisen kaupungistumisaallon seurauksena.  2000-luvun Kotikylästä ei tulisi kuplien saaristoa. Niiden tarkoitus on yhdistää maaseutua ja kaupunkia 1970-luvun monitoimikylä-konseptin tapaan.

Sana kylä on monimerkityksellinen mielikuva yhteisöllisestä paikasta.  Se ei ole virallinen asutustaajama kuten kaupunki, kunta tai kiinteistö. Joidenkin määritelmien mukaan kylän toimeentulo perustuu perinteisen määritelmän mukaan maaseutuelinkeinoihin. Kaupunkivinkkelistä kylä on ”kyläpahanen”, ”Hamlet”, jolla ei ole hääppöistä tulevaisuutta. Ollako vai eikö olla?

Kotikylä 2030- konsepti on syntynyt paitsi maaseudun tulevaisuutta koskevasta huolesta ja kaupunkien ongelmista, myös kielen inflaation välttämiseksi, että Kotikylä- sanaa ei käytettäisi pelkästään kaupallisin perustein kiinteistönjalostuksen renkinä. Kotikylän nimellä on pyritty myydään mitä tahansa tavallista asuinaluetta, jolloin sanan – sekä koti että kylä – merkitys laimenee yksinomaan kaupalliseksi tuotteeksi.

Ihmiset ovat aina yhdistyneet ja taistelleet elinmahdollisuuksiensa parantamiseksi. Yhteistyö, yhteisöllisyys ja siitä seuraava synergia mahdollistavat kohtuullisen toimeentulon. Keskittyminen ja tuotteistaminen on kuitenkin monen mielestä mennyt jo liiankin pitkälle. Ihmiset ovat alkaneet jalostaa jopa itseään ja identiteettiään teollisiksi tuotteiksi. 

Kotikylän voi nähdä yhdyskuntarakenteen tiivistämisen ja nykyistä tasapuolisemman kehityksen solmukohtana, jossa maaseudun ja kaupungin elämäntavat kohtaavat, ja jossa maaseudun tyhjentyminen pyritään pysäyttämään kaupunkien tai pääkaupungin sijasta asukkaan kotipaikkaa lähimpiin kyliin tai kaupunkien kyläalueille, joissa eletään lähempänä luontoa. 

Samalla voitaisiin parantaa maaseutualueiden identiteettiä ja kuntataloutta koko maassa. Koko Suomen pitäminen asuttuna on vanha, keskustalaisuuteen tai jopa alkiolaisuuteen liittyvä ajatus, mutta tulevaisuudessa sillä voi olla enemmän arvoa kuin nyt uskotaan. Teknologiaa voidaan soveltaa, ja tulisi soveltaa myös paikallisesti.  Sen avulla voitaisiin myös vähentää juurettomuutta, köyhyyttä, yhteiskunnan eriarvoistumista ja haavoittuvuutta, vaikkapa vähentää energian siirron tarvetta ja myrskyvahinkoalttiutta.

Kylä ja maaseutu ei elä enää pelkästään maaseudun perinteisistä elinkeinoista. Tulevaisuuden tekninen kehitys tulee mahdollistamaan entistä enemmän etätyötä, riippumattomuutta asuinpaikan sijainnista, ja useimmista palveluista, jotka nyt edellyttävät hyvää fyysistä saavutettavuutta. Se tarjoaa uusia työkaluja yhdyskuntasuunnittelulle.

Kotipaikan tunne selkeyttää identiteettiä. Sen puute lisää juurettomuutta Kasvottoman halpuutuksen vastakohtana kylärakentamisen tulee olla niin juurevaa, että vieras tai uusi asukas voi tuntea olevansa kotonaan heti ensimmäisestä päivästä lähtien, vaikka tulisi vain käymään. Rakentamisen identiteetti lähtee paikallisista materiaaleista ja mittakaavasta sekä tuotantotavasta, joka tukee paikallisuutta ja asukkaiden osallisuutta.  Tässä tarinassa kyläläiset ovat identiteetin perusta ja valistunut tilaaja[2], joka myös tarvitaan. Sitä voi vahvistaa vaikkapa sopivalla teemakylä-konseptilla.

Asukasjohtoisissa hankkeissa voidaan tarjota persoonallista laatua, koska käyttäjällä on sananvalta.  Rakennuttajan ei tarvitse arvata, mitä asukas luulee haluavansa. Massaedun sijaan tarvitaan massaräätälöintiä[3], joka perustuu pienehköihin, tarpeen mukaan räätälöityihin tuotantosarjoihin, joissa paikan henki voidaan ottaa huomioon kohtuulliseen hintaan. Tämän päivän suurteollisuus perustuu suuruuden ekonomiaan, jonka tämän päivän tekoäly voi muuttaa  joustavampaan pienempien tuotantosarjojen massaräätälöintiin.  

Kotikylän identiteetti perustuu siten käytännössä pienehköjen hajakeskitettyjen toimintojen yksiköihin ja kustannusten synergiaan yhteisöllisesti ja asukasjohtoisesti, mutta teknisesti tehokkaasti.  Tätä varten tarvitaan myös uusia, digitaalisia suunnitteluvälineitä. Digitaalisten menetelmien kehittyessä voidaan saavuttaa kohtalainen taloudellinen tulos pienilläkin sarjoilla.

Ajatus Kotikylästä sopii kaupunkien lähiöihin, pientaloalueille ja kaupunkikyliin, eli kaikkialle, missä halutaan vahvistaa kotiseudun yhteisöllisyyttä, turvallisuutta, viihtyisyyttä ja paikallista identiteettiä.  Se sopii kaupunkitrendiksi, jos ei haluta eriyttävää, yksiöityvää ja yksityistyvää anonyymiä kaupunkia, jonka arkkimallina ympäristössä on nk. laatikkoarkkitehtuuri.[4]

Tarvitaan uudenlaisia asunto-, rakennus- ja ympäristökonsepteja, jossa energia, yhteisöllisyys ja kiertotalous otetaan lähtökohdaksi. Pienimuotoinen mittakaava, ja identiteetin löytäminen vaatii enemmän yksityiskohtaista ja parempaa suunnittelua kuin mistä Suomessa on suunnittelijalle totuttu maksamaan.  Suunnitteluun tarvitaan ennen kaikkea kehittämishankkeita, pilotointia ja tutkimusta sekä innovaatioita ja luovaa otetta, jonka avulla suunnittelun tuloksena syntyy myös nykyistä edullisempaa asuntorakentamista. Valtion tuet kuuluisi suunnata innovatiivisille kehittämishankkeille.

Yhteisöllisyys

Tänä päivänä kylien ja yleensä maaseudun kehittämistä on vaikea ajatella ilman yhteisöllistä näkökulmaa, ja se kuuluu olennaisesti myös kyläelämään. Kyläasumisen yhteisöllisyyden on tarkoitus helpottaa arjen sujumista.  Kaiken ei tarvitse olla omaa. Maaseutualueilla voi vielä ajella autoakin, koska tilaa riittää kaikille kulkijoille, ja tiestöä on joka tapauksessa pidettävä kunnossa Sähkö- ja hybridiautot vähentävät energian kulutusta.  Yhteisöllisyyden edullisuus voi näyttäytyä vaikkapa siinä, että palvelut ovat monipuolisempia, edullisempia ja tavanomaista paremmin saavutettavissa. 

Yhteisöllisyys on monin tavoin avain tulevaisuuden edulliseen rakentamiseen. Se on omiaan edistämään kiertotalouden kasvamista. Myös kaupungeissa on syntynyt yhteisöllisiä tavoitteita, jotka muistuttavat kylää kaupungissa.

Asukkaiden osallisuus suunnittelussa ja rakentamisen ohjauksessa voidaan järjestää yhteisöllisesti. Jos kyläyhdistys tai vastaava toimii ns. valistuneena tilaajana, rakentamisen edut tarjoutuvat myös asukkaille.  Voidaan puhua asukasjohtoisesta täydennysrakentamisesta tai jopa aluerakentamisesta, jossa asukkaat perustavat osake- tai kiinteistöyhtiön tms., kilpailuttavat rakennuttajan, ja hallitsevat maata, jota rakennetaan.  Yhteisöllisen suunnittelun avulla kyläläiset voisivat itse määritellä asumismuotonsa, tilaohjelman, ja samalla siitä seuraavat taloudelliset ja ekologiset hyödyt.  Pitäisi suunnitella monikäyttöisiä, muunneltavia asuntoja, jotka soveltuvat asumiseen ja työntekoon, ja jotka onlaajennettavissa tai jaettavissa joustavasti.   Tulevaisuudessa pitäisi voida tehdä myös enemmän yhteistiloja. 

Nämä tavoitteet eivät toteudu tavanomaisessa kaupunkirakentamisessa ja suunnittelussa.  Kaupallisilla markkinoilla asukkaat ostavat asuntoneliöitä yksityiseen käyttöönsä. Muusta ei ole niin väliä.  Suunnittelussa ja rakentamisessa pyritään mahdollisimman edulliseen asuntoneliön hintaan, jolloin yhteistilat luetaan pelkästään hintaa nostaviksi kulutuseriksi.  Asuntoneliön hinta on asuntorakentamisen keskeisin kustannuskriteeri, mikä kaventaa mahdollisuuksia monipuoliseen, yhteisölliseen ympäristökuvaan. Yksityistävä elämäntapa on kirjoitettu sisään rakentamisen rahoitus- ja hallintokäytäntöihin ikään kuin viralliseksi elämäntavaksi, jota julkinen hallinto tukee asuntoneliön hintapuitteella.  Kaavoituksen toimintoja käyttötarkoituksen mukaan eriyttävä periaate ja kerrosalaan perustuva rakennusoikeus yleensäkin tukevat samaa päämäärää. 

Toimintojen integrointi

Kaavoituksen ja rakentamisen sektorikohtaiset hallintokäytännöt estävät hallintorajat ylittäviä hankkeita, jotka voisivat edistää kohtuuhintaista asumista ja asumispalveluita ja sitä kautta monipuolisen, henkisesti rikkaan ympäristön syntymistä. Asuntorakennustuotannon kustannusohjaus asuntoneliön hinnan perusteella syrjii yhteisöllisiä tiloja ja yhteisöllisyyden syntymistä.  Samalla kun palvelut eriytyvät, ne myös keskittyvät kaupunkeihin yhä suurempiin yksiköihin. 

Yhteisöllisen tehokkuuden saavuttamiseksi tilojen tulee soveltua eri käyttötarkoituksiin ja muunneltavuuteen. Taloudellisissa tarkasteluissa pitäisi ottaa huomioon sekä toimintojen että talotekniikan integroinnin mahdollistaminen energian säästämiseksi.  Voitaisiin rakentaa yksinkertaisesti vain tilaa, jota sitten lohkotaan erilaisia tarpeita varten ja jonka käyttöä voidaan muunnella tarpeen mukaan. 

Asuinalueiden suunnittelun ohjaus tulisi suunnata välittömien asumispalvelujen muodostaman kokonaisuuden ohjaukseen asunnon neliöhinnan ohjauksen asemesta. Häiriöitä tuottamattomien toimintojen eriyttäminen voidaan ratkaista hankekohtaisesti, ja kaavoituksessa silloin, kun toiminnat ilmiselvästi voivat haitata toisiaan.  Toimintojen ja mm. talotekniikan integrointi, elinkaarikustannukset, yhteisöllisyys ja asukasjohtoisuus eivät vieläkään kuulu tavanomaisen rakennusprosessin lähtökohtiin eivätkä myöskään tavoitteisiin riittävästi, jolloin asuntojen ja asumisen hintaa voidaan käytännössä alentaa ainoastaan pienentämällä asunnon kokoa sekä heikentämällä laatua ja asunnon sijaintia. Rakennuttajan tuotto-odotuksista ei yleensä tingitä, minkä suunnittelijat tuntevat nahoissaan.

Hiilijalanjälki

Metropolialueen rakentamista on perusteltu pitkään kompaktin kaupungin ekologisuudella.  Aalto-yliopiston tutkimusryhmä^{[5] [6]} vertaili kaupunkien ja maaseudun ekologisuutta.  Tutkimuksessa todettiin, että rakentamisen ja elämisen hiilijälki voi maaseudulla olla pienempi kuin kaupungeissa. Maaseudun asukkaat eivät matkustele lentokoneella etelään tai työmatkoilla niin usein kuin kaupunkien asukkaat. Tulotaso vaikuttaa elintapoihin selvimmin. Köyhä ei matkustele. Maaseudun liikkumisen energiakustannukset saadaan nykyteknologialla minimoitua. Maaseudun asukkailla on kaupunkilaisia enemmän mahdollisuuksia ja motiivia vaikuttaa omaan energian kulutukseensa rakentamisen laadulla ja materiaaleilla, lämmitystavalla, omavalvonnalla, omatoimisuudella ja elämäntavoilla. Kyseistä tutkimusta arvosteltiin luultavasti siitä, että elämäntapoja ei saisi sekoittaa yhdyskuntarakenteen ekologiaan, sitä kun ei voi kaavoituksella ja viranomaismääräyksillä oikein hallita? 

Kotikylän ekologisuus kuitenkin perustuu ainakin osittain siihen, että elämäntavat tukevat hiilijäljen pienentämistä. Kaupungin hiilijäljen pienentäminen perustuu tehokkaampaan rakentamiseen ja tiivistämiseen sekä horisontaalisti että vertikaalisti. Silläkin on rajansa.   Kotikylän rakennukset ovat arkkitehtuuriltaan ekologisia, luonnonmukaisista materiaaleista, mieluiten plus-energiataloja, jotka tuottavat itse energiansa.  Ympäristössä on yleensä luonnostaan runsaasti hiilinieluksi kelpaavaa kasvillisuutta, mm. hyötykasveja, puistoalueita, puutarhoja ja metsää. Kylissä voisi toteutua maaseudun elämäntapa ja ekologinen rakentaminen yhdistettynä palvelujen hyvään saavutettavuuteen – jos palveluita voitaisiin hajakeskittää kyliin. 

Kotikylän kauppa, koulu, kirjasto ja kahvila

Kiinteistönvälittäjät myyvät asuntoja nimeämällä niitä kodeiksi. Samalla tavoin on yritetty mitä tahansa pientalolähiötä ja asuntoaluetta myydä kotikylänä. Kotikylä-sana yritetään kaupallistaa, minkä seurauksena sana kotikylä ja sen idea kärsii inflaatiosta, samoin kuin monet muut avainsanat, kuten”arkkitehti”, joka on otettu käyttöön joka puolella, missä suunnitellaan mitä tahansa, vaikkapa sotia.

Kylän tulee täyttää neljän K:n ehto.  Sitä ei saa sekoittaa neljän K:n markettiin. Kotikylässä pitää olla ainakin kauppa, koulu, kirjasto (tai kirkko) ja kahvila (tai kapakka, jos niin halutaan) eli asukkaille tärkeimmät peruspalvelut,  joiden hyvä saavutettavuus on elintärkeä varsinkin asuinympäristön kokopäiväkäyttäjille eli eläkeläisille, lapsille, etätöissä oleville ja työttömille sekä muista syistä työelämän ulkopuolella oleville. Kirjastolla tai kirkolla tarkoitetaan henkisen kasvun tilaa myötäelämiseen, jonka avulla huolehditaan erityisesti niistä, jotka putoavat yhteiskunnan turvaverkon läpi – vähemmistöistä, köyhistä, ympäristöstä, tasa-arvosta, henkisestä hyvinvoinnista jne.

Tärkeille palveluille pitäisi kylistä päästä kohtuullisella vaivalla ilman omaa autoa.  Tekninen kehitys on ilmaston muutoksen seurauksena tapahtunut monilla aloilla ällistyttävän nopeasti, mikä mahdollistaa, että jotkut palvelut voi tuoda kylään tietoverkon avulla.  Palvelujen rahoitus, työvoiman saanti ja koulutus sekä liikenteen järjestäminen ovat avainasemassa, mutta yhtä tärkeä on jokaisen yksittäisen kylän vahvuudet, identiteetti ja yhteisöllisyys – paikan henki. 

Kolmannen iän palvelut

Asuntorakentamisen tärkein kohderyhmä ovat ikäihmiset,  ”Kolmannen iän asukkaat” (ilmaisu on kotoisin Leo Tolosen Virkkulankylä-konseptista), jotka muuten joutuisivat muuttamaan maalta vielä kauemmas kaupungin laitoksiin palvelujen perässä viimeisiksi elinvuosiksi. Suurten kaupallisten yritysten tarjoamat keskitetyt palvelut eivät ole viime vuosina vakuuttaneet asiakkaita laadullisesti eivätkä kustannuksiltaan.

Lähtökohtana ei ole suuruuden ekonomia, vaan paikallinen tiimi, joka pystyy järjestämään kodinomaiset palvelut pienessä yksikössä ja hoidon taloudellisesti kylälle tai kyläryhmälle keskitetysti mutta kodinomaisesti. 

Ikäihmiset ovat usein vaarassa syrjäytyä. Kotikylässä heidät halutaan nostaa kehityksen kärkeen,  sillä seniori- ja palvelutalot saavat myös valtion tukea yhteistiloihin, jotka olisivat samalla kaikkien kyläläisten käytettävissä. Kyliin syntyy naapurustoyhteisöjä, joissa ikäihmiset asuvat kuten muutkin, omaehtoisesti ja omatoimisesti niin kauan kuin mahdollista. Näihin Kotikylän ”naapurustokeskuksiin” voidaan järjestää yhteisöllistä asumista ja palveluita osittain hajautetusti. Lähikylä on ikääntyvälle vanhukselle tutumpi ja turvallisempi kuin kaupungin laitoshoito.  Kunnat hyötyvät hajakeskittämisestä kyliin, jos maaseudun haja-asutusalueiden kodinhoito vähenee. Sellaisena kyläasuminen tiivistää yhdyskuntarakennetta ja elvyttää myös kyliä.

[7]/Leo Tolonen Virkkulan kylästä/ ”Suunnittelemme ja toteutamme yhteistyökumppaniemme kanssa virkeän elämän asuinympäristöjä. Johtoajatuksemme on, että Virkkulan kylässä on hyvä herätä huomiseen. Emme puhu eläkeiästä, senioriasumisesta tai vanhusasumisesta vaan kolmannesta iästä. Tämä siksi että koemme kokeneet kansalaiset osaavana ja aktiivisena voimavarana. Haluamme tuoda työelämästä eteenpäin siirtyvät kansalaiset asumaan keskeisille paikoille palveluiden ääreen ja huolehtia siitä, että hoivan tarpeen kasvaessa he voivat asua mahdollisimman pitkään omassa tutussa kotiympäristössään. Virkkulankyliä rakennetaan niin kaupunkiin kuin maaseudulle. Kylän idea on se, että ovet ovat auki muulle maailmalle, Virkkulankylässä voi sijaita niin päiväkoti, koulu kuin erilaisia sote-palveluitakin.” /Leo Tolonen, Virkkulankylä-konsepti/ 

Kyläkoulu

[8] /Ylitarkastaja Kari Lehtola/”Lakkautukset ovat koskeneet pelkästään maaseutualueiden kouluja eli alueellisesti tarkasteltuna peruskoulujen 51 % lakkautusosuus voidaan esittää myös niin, että maaseutualueiden kouluista yli 90 % on lakkautettu. Kylä- ja maalaiskoulujen lakkauttamisista arviolta 2/3 on ollut kannattavuuden puolesta tarpeettomia…..Koulun tuottama immateriaalinen pääsubstanssi – oppimiseen, kasvuun, lasten ja lähialueen hyvinvointiin sekä talouteen liittyvät vaikutukset – on kunnissa jätetty kokonaan arvioimatta.…. Ei ole ainoatakaan tutkimusta koululakkautusten säästöistä, tai vaikutuksista lasten oppimiseen, terveyteen ja hyvinvointiin….”

9]”Koululakkautusten väitetyt säästöt eivät ole realisoituneet, ja perusopetuksen kustannukset ovat nousseet eniten verrattuna muihin koulutusasteisiin.”  / /

Usein syynä kyläkoulun lopettamiseen on ollut hallinnollisen keskittämisen tarve jälleen kerran massaedun vuoksi, eikä se kaiketi läheskään aina toteudu. Koulu on monesti kylän ensimmäinen ja tärkein yhteisöllisyyttä ylläpitävä rakennus. Ilman koulua kylä ei ole kylä. Kylän koulun pitäisi tarjota puitteet ainakin esikoulu- ja ala-asteikäisille, jotka ovat vielä riippuvaisia lähiympäristöstä. eikä sen tarvitse tulla sen kalliimmaksi kuin keskitetyt koulun suuryksiköt.

Kyläkauppa

[11]Kyläkauppojen määrä on vähentynyt Suomessa muiden päivittäistavarakaupan myymälöiden määrää nopeammin. Vuodesta 2002 vuoteen 2015 noin 60 prosenttia kyläkaupoista lopetti toimintansa. Nielsenin (2017) tilastoinnin mukaan nykyisen määritelmän mukaisia kyläkauppoja on jäljellä enää alle 300. Kyläkauppojen määrä on vähentynyt noin 30 myymälän verran vuosittain. Suurin osa kyläkaupoista on lopettanut toimintansa.

/mt/”Kyläkaupaksi määriteltävän päivittäistavarakaupan yksikön kriteerien lähtökohtana on työ- ja elinkeinoministeriön kyläkaupan investointitukea myöntäessään käyttämä määritelmä ”sijainti kaupunki- tai kuntakeskuksen taikka muun siihen verrattavan taajaan asutun alueen ulkopuolella, päivittäistavaroiden vuosimyynti on alle kaksi miljoonaa euroa ja päivittäistavaroiden myynti-pinta-ala on vähemmän kuin 400 neliömetriä”/ /

[12] Jotta myymälän päivittäistavaramyynti olisi määritelmän maksimi kaksi miljoonaa euroa, tulisi sen laskennallisen alueellisen asiakaspotentiaalin olla 1200 asukasta. Liikevaihdon toteutuminen vaatii laskelman oletusten perusteella runsaan 600 asukkaan asiakaspotentiaalin. Laskelman oletuksena on, että alueen asukas tekee kaikki päivittäistavara-ostoksensa lähimmässä myymälässään, eikä myymälöillä ole muita asiakkaita. ”//

Teoreettisesti  laskien noin 1000 asukkaan kylään voitaisiin asukasluvun puolesta perustaa kyläkauppa, jos muu kehitys tukisi kylähanketta. Loma-asukkaat ja muut mahdolliset vierailijat kasvattavat lähikaupan asiakaskuntaa.  Lähikaupan kannattavuusraja on huomattavasti alemmalla tasolla kuin S- ja K- ryhmän, joista ostetaan noin 90 % päivittäistavaroista.  Nykyisten kauppaketjujen lähikaupan minimiasukaspohja on jo noin 3000 asukasta. Päivittäistavaroiden lisäksi kyläkauppoihin pyritään saamaan oheispalvelujen myyntiä niin paljon kuin mahdollista. Näiden lukujen valossa kyläkaupan säilyttäminen ei ole mitenkään mahdotonta, mutta kaupan ja kylän on integroitava toimintoja ja keksittävä luovia palveluratkaisuja tavoitteen saavuttamiseksi, koska useimmat kyläläiset hakevat luultavasti viikon päivittäistavarat kerralla S- tai K-marketeista kuten ennenkin.  Kyläkauppiaskin hyötyy toimintojen yhdistelemisestä, esimerkiksi jos siihen liittyy esimerkikismatkailua ja lähiruuan luomutuotantoa. 

Kotikylä- hankkeen organisointi  

Kylien jälleenrakentamiselle tulisi löytää sopivat rahoitusinstrumentit. Tärkeimpänä kaikista olisi pyrittävä laskemaan kylien säilyttämisen kokonaisuuden yhdyskuntakustannukset ja hiilijalanjälki, koska näyttää siltä, että ainakin osa laskelmista on yksipuolisia, kaupungistumisen välttämättömyyttä ja suuruuden ekonomiaa vahvistavia selvityksiä, ja johtopäätöksiltään mahdollisesti jopa vääriä.  Kotikylän suunnittelu ja markkinointi vaativat tietoista ohjausta, suunnittelu- ja markkinointiosaamista, jotta paikallinen potentiaali saadaan käyttöön. Projekti on alkuponnistus, jolla pyritään turvaamaan kehityksen jatkuvuus. 

Käytännössä Kotikylässä pitää olla yhteisöllisen toiminnan generaattori, kyläyhdistys tai vastaava, joka kehittelee ideat kokonaisuudeksi, kyläkeskukseksi.  Siihen liittyy monesti rakentamishankkeita, joihin kerätään kaikki kylän tarvitsemat toiminnat, palvelut ja tilat, jotka on rakennettava, tai korjattava, tai joiden toiminnot pitäisi siirtää kylään. 

Kyläkeskus voi vaihdella muodoltaan. Se voi olla yksi rakennus tai rakennusryhmä kylän raitin varrella tai keskustassa, kortteli tai taloja kylän keskustan tuntumassa.  Se voi olla uudis- tai korjausrakentamista tai toimintojen uudelleen järjestämistä. 

Kyläkeskuksen suunnittelu lähtee kylän identiteetistä, olemassa olevista resursseista ja tarpeista. ”Leivän juurena” voi olla esimerkiksi vanha koulu, joka kunnostetaan jos mahdollista, kylän raitti, joku teema, kylän vahvuus tai muu olemassa oleva resurssi.  Kyläkeskus voi rakentua vaiheittain talo talolta, tai kertarykäyksellä. Suunnittelussa tulisi luoda mahdollisuus kyläkaavaan, tai alueelliseen poikkeamipäätösmenettelyyn, jossa hankkeen sujuvuuteen ja byrokratian keventämiseen kiinnitetään erityistä huomiota. Yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan kylien kehittäminen voi edellyttää yhteiskuntarakenteellista yleiskaavaselvitystä kaavoitusvaiheessa.

Tutkielmani antaa perusteita miettiä uusiksi koko suunnittelun ja rakentamisen arvo – ja toimintataketju rahoituksineen ja organisaatioineen, jotta kylien kehitykselle olisi edellytykset. Ketjussa on monta heikkoa lenkkiä. Sekä kaava-, että hanke- ja rakennussuunnitteluun tarvitaan lisää vuorovaikutteisia työkaluja koskien mm. toimintojen ohjelmoinnin kustannusvaikutuksia ja energiasuunnittelua.

Kirjoitus on laadittu pääosin ennen korona-epidemiaa. Kiinnostus maaseutuun on kasvanut. Kuntasuunnitteluun tulisi ottaa olemassa olevien kylien kehittäminen tai tarvitessa jopa pelastaminen kehittämällä kylistä elinkelpoisia kotikyliä, joiden ympäristö on ihmiselle sopivan kokoinen ja palveluiltaan asiakaslähtöisempi, ja jonka avulla voitaisiin lisätä tasa-arvoista hyvinvointia myös sinne, missä kunnan huolto ja hoitosuhde uhkaa mennä pakkasen puolelle. Erityisesti tulisi pilotoida kylän mittakaavaan sopivia hajakeskitettyjä palvelukonsepteja, jotka tuottaisivat hyvinvointia myös syrjäisempiin kuntiin.

Muutoin olen sitä mieltä, että kaupungistumisen ei tarvitse olla maaseutualueiden kehittämisen vaihtoehto. Toimiva pikkukaupunki- ja kyläverkosto sekä maaseutu hyödyttää kaikkia.

---

[1]         Mauno Kosonen-Pertti Vuorela. Monitoimikylä, uuden maaseutuyhdyskunnan ideaalimalli.   Yhteiskuntasuunnittelun jatkokoulutuskeskus julkaisu B:4 Otaniemi 1974.

[2] Käsitettä kuulin ensin käyttäneen tekn.tri Eino Rantala

[3] Käsitteen lanseerasi tiettävästi 1980-luvulla Rakennustalouden prof. Juhani Kiiras HTKK:sta.

[4] Tässä tulin määritelleeksi laatikkoarkkitehtuurin teollisesti rakennetuksi massatuotannoksi.

[5]     Maalla asumisen estäminen ilmastosyihin vedoten on tarpeetonta. Juha Kuisma pun. Joht. Pirkan kylät

[6]     Kylissä asumista on helpotettava

[7]     Virkkulan kylä.

[8] Missä ovat 800 miljoonan koulusäästöt?  Aluehallintoviraston opetustoimen ylitarkastaja Kari Lehtola 3.8.2017.

[9]     Lähde YLE_uutiset 13.9.2019, Anton Rinta-Jouppi,

[10]   Juha Kuisma. Blogikirjoitus

[11]  Pellervon taloustutkimus PTT, Kyläkauppaselvitys

[12]   PTT; Kyläkauppaselvitys

Kokemuksia täydennysrakentamisesta

Täydennysrakentamisen asukasilta Espoossa 2015

Pääkaupunkiseudun pientaloalueiden täydennysrakentaminen näyttää oleva hidasta verrattuna siihen, mihin tontin omistajilla olisi halua ja kaupungillakin tarvetta. Yhdeksi esteeksi on näyttänyt muodostuvan se, että täydennyshankkeet ovat usein voimassa olevan asemakaavan vastaisia. Kirjoituksessani selvittelen miten nykyinen lupaprosessi, kaavoituksen ja toisaalta poikkeamispäätösten osalta, ovat toimineet, ja miten lupaprosessia voisi nopeuttaa.

Täydennysrakentamisen kehittämiskokeiluja

Ennen vuotta 2017 pääkaupunkiseudulla oli käynnissä useita pientaloalueiden täydentämiseen tähtääviä kehittämishankkeita normien purkamistalkoiden hengessä. Osallistuin työhön Espoon kaupungin yleiskaava-arkkitehtina. Työn yhteydessä tehtiin muiden pääkaupunkiseudun kaupunkien kanssa aktiivista yhteistyötä. Pientalojen täydennysprojektit hiipuivat kuitenkin vuoden 2017 aikana, eikä normeja juuri purettu.

Useimmat täydennyshankkeet ovat jossain määrin asemakaavan vastaisia. Kuntien resurssit eivät riittäisi kaikkialla tarvittaviin pientaloalueiden ja lähiöiden, eli asemanseutujen ulkopuolisten taajamien kaavamuutoksiin vuosikausiin ellei vuosikymmeniin, sillä koko ajan on käynnissä isompiakin projekteja kuten vaikkapa raideliikenteen ja aseman seutujen rakentaminen. Tämä on este täydennysrakentamiselle. Kaavoituskäytäntöjä pitäisi joustavoittaa.

Espoossa valtuustosopimuksen 2013-16 mukaisesti kahden pientaloalueen asukkaat kutsuttiin mukaan pilottiprojektiin, jossa selvitettiin täydennysrakentamisen mahdollisuuksia. Perusjoukko kosketti noin 7000 asukasta. Innostus oli lupaavaa. Kysely kiinnostuksesta lähetettiin kaikille noin 2500:lle tontin omistajalle, joilla oli tontillaan lisärakentamismahdollisuuksia. Heistä vastasi noin 200 tontin omistajaa, joista 60 % oli kiinnostunut lisärakentamisesta, vaikka mitään ei ollut luvattu.

Työn kuluessa ilmeni, että monet asukkaat odottivat kaupungilta myönteistä signaalia uusista suunnitteluperiaatteista, ennen kuin hakemuksia kannattaisi lähettää. Tontin omistajat olivat jo aiemmin turhaan yrittäneet saada poikkeamislupaa lisärakentamiseen, mistä syystä hakemusten valmistelua ei haluttu toistamiseen aloittaa samasta lähtötilanteesta. Yleisimmät esteet, joiden poistaminen olisi voinut laukaista kysynnän, olivat vanhan asemakaavan asuntomäärää rajoittavat määräykset ja tonttijaon esteet, joita Espoon lupavalmistelusta vastaavat viranomaiset eivät halunneet avata ilman kaavamuutosta. Myönteistä signaalia ei kuulunut. Luottamushenkilöille puolestaan kerrottiin ykskantaan, että kiinnostus oli vähäistä eikä ohjeiden muutoksiin ole tarvetta. Muut perustelut olivat luokkaa ”kaikki lähtee lapasesta”, jos muutokset eivät perustu asemakaavaan. Uusista suunnitteluperiaatteista ei päästy edes keskustelemaan.

Espoon kaupunki tekee sen sijaan yksittäisiä, vastaavia tonttikohtaisia postimerkkikaavoja tontin omistajien hakemuksesta. Kaavamuutoksethan ovat kaupungille monin verroin tuottoisampia kuin poikkeamispäätökset, ja niiden avulla voidaan ainakin perustella kaavoitusresurssien varaamista seuraaville vuosille.

Täydennysrakentamisen hyötyjä

Pääkaupunkiseudun kaupungit eivät näytä pitävän pientaloalueiden täydentämistä kovinkaan merkittävänä yleisen asuntotilanteen parantamisen kannalta. Se kuitenkin täydentää asunto-ohjelmaa, vaikkakin marginaalisena tekijänä.

Pääkaupungin tonttivarantokatsauksen 2019 mukaan PKS-alueella on laskennallista pientalovarantoa noin 77800 asukkaalle. Espoon osuus tästä on noin 30200 asukasta.¹ Se vastaa vähän alle 10 % koko Espoon kasvutavoitteesta vuoteen 2050 mennessä. Lisäksi tulevat kaavoittamattomat ja muuta tonttien ulkopuoliset alueet, muutosalueet sekä Kehä III :n pohjoispuolella olemassa olevat kyläalueet, joiden täydentämiseen pientaloasumismuoto soveltuu hyvin. Yhteensä vaikutus voi olla merkittävä, jos varannon saisi tehokkaasti käyttöön.

Pientalovarantoa voitaisiin käyttää turvaamaan asunto-ohjelman toteutumista vaikkapa niin, että yleiskaavojen spekulatiivisille alueille, kuten Helsingissä Vartiosaari tai Keskuspuisto, ei tarvitsisi mennä.

Pientalotonttien takapihoille voi aika huoletta rakentaa pieniäkin asuntoja, koska huoneistokoko ja asumisväljyys on omakotialueilla keskimääräistä suurempi kuin tiiviimmillä alueilla. Niille voisi siinä ympäristössä löytyä yhteisöllistä luonnetta esimerkiksi vuokra-asumisen, kolmen polven asumisen tai palveluasumisen muodossa toisin kuin rakentamalla miniyksiöitä kerrostaloihin.

Pieni omakotitalo ei vaadi pitkiä ja kalliita, pimeitä ja muutenkin tympeitä sisäkäytäviä. Pientalojen ympäristö-, valaistus- sekä tuuletusominaisuudet ovat aivan toista luokkaa kuin kerrostalojen miniasunnoissa. Miniasuntoja voisi tehdä pientalotonttien takapihoille, jolloin niiden ympäristö- ja sosiaaliset haittavaikutukset olisivat vähäisiä verrattuna hyötyihin.

Omakotitalotontteja, joiden tonttitehokkuus on nykyään keskimäärin noin et= 0,2-0,25, voidaan nostaa kohtalaisen helposti ainakin 0,35:een ja huolellisella suunnittelulla monin paikoin ylikin. Kerrostaloissa asunnon ulkopuolisia sisätiloja on vähintään noin 15-20 % rakennusalasta. Pientalotonteilla sen voisi käyttää yhteisöllisiin piha- tai puutarhatiloihin väljentämään ja lisäämään viihtyisyyttä tai väljentämään asuntoja.

Pientalotontteja täydentämällä voidaan myös ottaa tulevien asukkaiden tarpeet ja kohtuulliset kustannukset paremmin huomioon, koska rakentaminen on yleensä (ja pitäisikin olla) asukasjohtoista tai ryhmärakentamista ilman välikäsiä. Talotyyppejä voidaan tuotteistaa, sekä räätälöidä suunnitteluratkaisut ja niiden kustannukset asukkaan resurssien mukaisesti. Pientalojen hintasuhde ja talotehokkuus (kerrosalan suhde huoneistoalaan) on monissa tapauksissa parempi kuin kerrostaloissa johtuen käytävien, hissien, turvavaatimusten sekä välikäsien yms. määrästä ja kalleudesta.

Pientalojen täydennysrakentaminen kaupungin keskeisillä alueilla raideliikenteen asemien läheisyydessä tuntumassa tarjoaa merkittävän mahdollisuuden vahvistaa identiteettiä luonnonläheisenä, ilmastoystävällisenä, tiiviinä kaupunkina kohtuullisin yhdyskuntakustannuksin.

Pientalojen täydentäminen edellyttäisi kuitenkin lupaprosessin epäkohtien tunnistamista, sopivien suunnittelu- ja rakentamismenetelmien pilotointia, optimaalista lupaprosessia, ja osallistavaa suunnitteluprosessia, mikä voi olla hankalaa järjestää asenteiden ja suunnitteluvälineiden kehittymättömyyden takia.

Lupaprosessin haasteita

Lupaprosessiin olen tässä yhteydessä sisällyttänyt koko toimintaketjun kaavasta rakennuslupaan, koska nykyisessä suunnitteljärjestelmässä ketjussa on heikkoja lenkkejä monessa paikassa.

Yhtenä vaihtoehtona saada täydentämistä käyntiin olisi lisätä kaavoitushenkilökuntaa pientalojen täydentämiseen, mikä on aika mahdoton ajatus nykyisessä taloudellisessa tilanteessa. Kaavoitusresursseja voi lisätä mm. palkkaamalla työhön ulkopuolisia konsultteja, laajentamalla tarkastelualue riittävän suureksi yksiköksi, ja jakamalla vastuuta myös asukkaille, jotka voivat toimia valmistelun tilaajina. Kaavoituksen vireille panossa ja aikatauluttamisessakin on omat haasteensa, jotka vaativat virkamiestyötä. Alueen asukkaille tulisi tarjota rantakaavan tapainen mahdollsiuus laatia oma kyläkaava.

Poikkeamispäätökset kaavan korvaajana.

Voisiko poikkeamispäätös korvata asemakaavamuutoksen joustavampana käytäntönä? Mitä hyötyä siitä olisi? Tätä tarkastelua varten on aihetta pieneen syrjähyppyyn itse Maankäyttö- ja rakennuslakiin, jota sitäkin uudistetaan:

(MRL 171 § (18.3.2016/196) ”Kunta voi erityisestä syystä hakemuksesta myöntää poikkeamisen tässä laissa säädetystä tai sen nojalla annetusta rakentamista tai muuta toimenpidettä koskevasta säännöksestä, määräyksestä, kiellosta tai muusta rajoituksesta. Poikkeamista ei kuitenkaan saa myöntää, jos se:

1) aiheuttaa haittaa kaavoitukselle, kaavan toteuttamiselle tai alueiden käytön muulle järjestämiselle;

2) vaikeuttaa luonnonsuojelun tavoitteiden saavuttamista;

3) vaikeuttaa rakennetun ympäristön suojelemista koskevien tavoitteiden saavuttamista; tai

4) johtaa vaikutuksiltaan merkittävään rakentamiseen tai muutoin aiheuttaa merkittäviä haitallisia ympäristö- tai muita vaikutuksia. ” (MRL luku 171 §).

Kyseistä lain kohtaa selvitetään lain perusteluissa seuraavasti: (Merkittävä rakentaminen 171 § 2 mom 4 kohta: HE148/2015 perusteluosa, keskeiset tavoitteet ja perusteet)

”Säännöksessä on kyse eräänlaisesta ehdottomasta luvanmyöntämisesteestä. Merkittävä rakentaminen tarkoittaa ympäristöstään täysin poikkeavaa rakentamista, jollainen voi olla esimerkiksi kerrostalo pientaloalueella tai suuri varastorakennus asuinalueella. Muut ympäristö- tai muut vaikutukset voivat liittyä moninaisiin vaikutuksiin, joita poikkeamisesta saattaa aiheutua. Esimerkiksi vähittäiskaupan suuryksikön toteuttamisella on katsottava olevan tällaista vaikutusta. Muut ympäristövaikutukset voivat liittyä esimerkiksi liikenteeseen, meluun, ympäristöpäästöihin ja muihin ympäristöhäiriöihin.” /HE148/2015 perustelut/

Täydennysrakentaminen tarkoittaa useimmiten kerrosalan lisäämistä tontilla. Vaikka lisäyksen voi kokea merkittävänä, se ei lähtökohtaisesti aiheuta maankäyttö- ja rakennuslain mukaista merkittävää rakentamista, joka vaatii asemakaavan. Ratkaisevaa on määritellä, mitä on merkittävä rakentaminen ja tuottaako se haittaa kaavoitukselle tai kaavan toteuttamiselle.

Kaupunki vetää itse rajan, mikä on merkittävää. Käytännössä rajan vetää kaupungin kaavoittaja, joka määrittelee, haittaako muutos kaavan toteuttamista. Yleensä täydennysrakentamiskaavat ovat vanhentuneita, eli yli 13 vuotta vanhoja, mutta niiden uusimiseen riittää, että kaupungin kaavoitusviranomainen toteaa ajanmukaisuuden. Kaavojen uudistamisen tulisi olla perustellumpaa, ettei synny samanlaisia tuloksia kuin mm. Limingantien Kumpulan päiväkodin tapauksessa. Onneton tilanne syntyi pitkälti välinpitämättömästä suhtautumisesta asemakaavan ajantasaisuuteen. Siihenkin vaikuttaa, että kaavojen uudistamiseen ei ole lainkaan resursseja. Sitä pidetään lähinnä muodollisuutena.

Yleensä poikkeamislupahakemukseen hankitaan sektoriviranomaisten lausunnot. Riippuu pitkälle valmistelevasta viranomaisesta, joka yleensä on johtava kaava-arkkitehti, käännetäänkö hakemukset poikkeamis- vai kaavoitusyksikköön. Tähän verkkoon on aika hankalaa tuoda uusia käytäntöjä ilman “korkeimman tahon” toimeksiantoa, mikä se sitten kulloinkin onkaan. TIlanne johtaa monenlaiseen kohtuuttomuuteen.

Asiaa ei selvennä yhtään, että uudisrakentamista varten ei enää saa alueellista poikkeamispäätöstä. Loogisesti ottaen se ei kuitenkaan tarkoita, että aluetta koskevat muutokset täytyisi pyörittää asemakaavan kautta. Yhtä hyvin voidaan tulkita, että täydennysrakentamiseen voi laatia alueelliset ohjeet poikkeamispäätöksiä varten, vaikka ne käsiteltäisiin yksittäin. Käypä menetelmä olisi täydentämismuutosalueelle laadittava viitesuunnitelma, jossa selvitetään osallistavalla suunnittelumenetelmällä, millainen muutos on tarjolla – alueen asukkaiden kanssa.

Sen jälkeen pitäisi voida tarjota alueellinen poikkeamispäätös, jonka mukaan rakentaminen voi tapahtua. Suunnitelmasta voisi tehdä jälkeenpäin kaavamuutos, joka turvaa asukkaiden edut asemakaavan tapaan. Poikkeamispäätökset eivät vanhenisi, tai ne pitäisi uusia määrätyisn välein kuten asemakaava.

Vaikka poikkeuslupa olisi voimassa vain muutaman vuoden, alueelliset periaatteet takaavat, että perustuslain tasavertaisuuden periaatteen vuoksi myös myöhemmin haettavat poikkeusluvat on käytännössä hyväksyttävissä samojen periaatteiden mukaisesti – ellei myöhemmin tehdä asemakaavan muutosta.

Maankäyttö- ja rakennuslaissa mainitaan myös vaiheasemakaava. Se ei nykyisellään kuitenkaan paljon helpota kaavoitusta, koska jokainen yksittäinen kaavamääräys, esimerkiksi asuntomäärärajoituksen poisto, joka haluttaisiin erikseen määrätä, voi aiheuttaa koko kaavan laajuisen vaikutusten arvioinnin tarpeen ja lopulta koko kaavan muuttamisen.

Oleellista näissä uudistuksissa on, että kuntien aloitteesta ei synny tulosta, vaan kevennykset pitäisi kirjata lakiin, jolla kaupunkeja ja kuntia veloitetaan uudistamaan vanhat kaavat tai tekemään ranta- tai kyläkaavat. Kunnille jää joka tapauksessa oikeus hyväksyä tai hylätä nämäkin kaavat, eli mikään ei pääse lähtemään lapasesta.

Sama koskee ns. kyläkaavaa, joka ei tarjoa juuri tavallista osayleiskaavaa vahvempaa vipuvoimaa. Senkin voisi korvata kokonaisuudessaan rantakaavan tapaisella, viitesuunnitelmaan perustuvalla ”optimaalisella” lupaprosessilla”, jossa asukkaat tekevät aloitteen, ja teettävät viitesuunnitelman ja sen perusteella asemakaavan, eli käytännössä kyläkaavan kunnan antamien reunaehtojen mukaan. Tilanteen mukaan sitä voisi alkaa toteuttaa poikkeusluviin.

Viitesuunnitelmat lupaprosessissa

Poikkeamispäätösvalmistelussa on tutkittava asemakaavan vastaisten ratkaisujen vaikutukset kaavatason edellyttämällä tavalla. Viitesuunnitelma on tähän käyttökelpoinen väline. Asukasryhmä voi sen itsekin teettää asiantuntevan konsultin avulla. Kaavaprosessin vireille panoja tai kaavoituskatsausta ei tarvita. Tilaajavastuu on maanomistajilla ja muilla asianomistajilla.

Kaupunki ohjaa viitesuunnitelman niin, että se ei johda MRL 171 § mukaiseen merkittävään rakentamiseen, sekä hyväksyy työvaiheet ja suunnitteluperiaatteet.

Viitesuunnitelmakaavoituksen kääntöpuoli

Viitesuunnitelmien huono puoli on toisaalta siinä, että niiden laatimisessa ei saa olla ns. pukki kaalimaan vartijana. Tässä paikalliset asukkaat ovat kaalimaata, ja pukki on ulkopuolinen rakennuttaja tai muu toimija, joka laatii kaavan, ja hiljentää vastustajat rahatupolla. Jos kaavaprosessia keventää, pitää ympäristön käyttäjen osallisuuden lisääntyä vastaavasti. Sama voisi koskea muutakin kaavoitusta.

Viitesuunnitelmassa selvitetään suunnittelualueen, esimerkiksi korttelin, asukkaiden ja lähinaapurien kanssa oleelliset muutostekijät. Digitaalisista 3D-ohjelmista saa tarvittavan apuvälineen asukassuunnittelun yksilöllisiin tarpeisiin, jotta suunnittelun työmäärä ei ylitä sietokykyä.

Viitesuunnitelma tehdään kaavan vaikutusten arvioinnin tasoisesti tarvittavassa määrin. Työssä luotujen alueellisten suunnitteluperiaatteiden ja rakentamisohjeiden mukaan voi tehdä poikkeamispäätöksiä.

Viitesuunnitelma, jossa tarjotaan kaikille osallisille sama mahdollisuus lisärakentamiseen, täyttää lain vaatiman tasavertaisen kohtelun periaatteen tilanteessa, eikä siihen silloin tarvitse sisältyä rakentamiskehoitusta.

Ensimmäiset hankkeet voivat toimia poikkeusluvilla koko alueen pilottina, jolloin saadaan palaute suunnitteluperiaatteiden kestävyydestä.

Poikkeuslupaprosessi tekisi kaavoituksen tarpeettomaksi, tai ainakin sen kynnys kaavoituksn tarpeen syntymiseen nousisi merkittävästi ja ajankohta vapautuisi rakentamisen kiireistä. Viitesuunnitteluvalmistelun jälkeen mahdollinen kaupungin kaavoitusprosessi olisi todennäköisesti myös riidattomampi ja aikatauluiltaan joustava, koska osalliset ovat alusta lähtien mukana suunnittelussa. Tätä lukiessa kannattaa taas muistaa, että kyse on tilanteista, jossa yleensä ei synny lain tarkoittamaa merkittävää rakentamista. Joka tapauksessa jo alueella asuvilla tulisi olla enemmän todellista valtaa vuorovaikutustilanteiden järjestämisessä kuin mitä on nykyään, kun vurovaikutus on lähinnä muodollista kuulemista, jonka voi tietysti säilyttää tavanomaisen kaavoituksen yhteydessä.

Valitusoikeus tulisi säilyttää, mutta henkilökohtainen käsitykseni on, että jos ei vahvalla osallisuusmenettelyllä laaditusta asemakaavasta anna ehdotusvaiheessa mielipidettä, siihen ei saa valitusoikeutta myöhemminkään, ellei kyseessä ole muotovirhe tai muu laiminlyönti prosessin loppuvaiheessa.

Varsinkin naapureiden ja alueen asukkaiden oikeusturvaa täytyisi vahvistaa kaavan tekovaiheessa alusta asti. Kaavamääräykset ja koko prosessi eivät avaudu tavalliselle kulkijalle syvällisesti. Se pitää yleensä vääntää rautalangasta useaan otteeseen.

Rakennetuilla alueilla poikkeamiskäytäntö olisi jopa tasa-arvoisempi kuin kaavoitus johtuen täydentämisen prosessiluonteesta. Jos rakennusoikeutta lisätään asemakaavalla, verotus koskee heti kaikkia edun saajia, mikä on epäoikeudenmukaista niitä kohtaan, jotka eivät halua rakentaa. Poikkeusluvan verovaikutus harkitaan tapauskohtaisesti. Pientaloalueilla täydentäminen on yleensä pitkäaikainen prosessi. Täydennysrakentamisessa maksuja ja mahdollista verotusta tulisi säätää niin, että ne toteutuvat vasta, kun on rakennettu.

Jos prosessista eliminoidaan ammattimaisten kiinteistön jalostajien tonttihamstraus, asukkailla itsellään on yleensä melko järkevä kuva ja motiivi eliympäristönsä laadusta huolehtimiseen.

Lupa- ja kaavaprosessin uudistaminen merkitsee myös sitä, että suunnittelun toimintaketjun heikot lenkit vahvistuvat, suunnitteluideat toteutuvat varmemmin ja nopeammin, jos osalliset perehdytetään aiheeseen aikaisemmin, perusteellisemmin, yhteisöllisemmin ja kustannustietoisemmin jo ennen kuin kaavaprosessi käynnistetään, jos se yleensä on tarpeen.

Optimaalinen lupaprosessi

Peruskysymys lähti siitä, miten voidaan huolehtia sekä pitkäjänteisistä kaupunkisuunnittelunäkemyksestä että yksittäisten asukkaiden lisärakentamisen tarpeista kohtuullisessa aikataulussa.

Täydennettävillä pientaloalueilla kaavoitus on projektiluontoista, mutta rakentaminen lähempänä prosessia, ajoitukseltaan ja toteutettavuudeltaan epävarmaa, katkeilevaa ja hidasta.

Jos vaihtoehtona on ns. ”vapaat kädet”, kaikki voi hyvinkin lähteä lapasesta. Jos taas säilytetään nykyinen hallintokulttuuri, todennäköisesti mitään ei saada aikaan.

Optimaalinen lupaprosessi on oikeastaan työkalupakki tai laatikko, joka sisältää samat elementit kuin nykyäänkin, mutta tarvittavat työkalut voidaan ottaa käyttöön halutussa järjestyksessä ja vapaammin kuin tänä päivänä.

Optimaalisen lupaprosessin tavoitteena on vaihtaa byrokraattinen demagogia analyyttiseen ja kokonaisvaltaiseen sisällön tuotantoon. Käänteinen lupaprosessi, jossa mentäisiin viitesuunnitelma ja poikkeamispäätös edellä, sisältää sekä poikkeamisluvan että kaavamuutoksen mahdollisuuden. Se ei sisältönsä puolesta välttämättä vaadi edes lakimuutoksia, vaan kaupunkien ja viranhaltijoiden asennemuutosta edistäviä toimenpiteitä lain tulkintaa silmällä pitäen, mutta asennepuolella on mielestäni vielä liian paljon korjattavaa, että ilman lainsäädäntöä saataisiin mitään aikaan.

Täydennysrakentamisen esteiden muuttaminen mahdollisuuksiksi edellyttää, että kaupungit/kunnat käyttävät MRL 171 §:n suomat mahdollisuudet täysimääräisesti hyväksi.

1Varannolla tarkoitetaan voimassa olevan asemakaavan kerrosalan toistaiseksi rakentamatonta kerrosalaa. • Laskennallisessa varannossa mukana on jo tulkintaa – mukaan ei lasketa sellaisia varantoja, joita ei todennäköisesti oteta käyttöön (asumisen osalta varannon määrä tontilla alle 100 kerrosm², K, T ja Y alle 400 kerrosm²). Asukasmäärä on saatu jakamalla kerrosneliöt 50 m2:llä/asukas. PKS tonttivarantokatsaus 2019.